Päivän erikoinen: Pikaluistelua kaukalossa ilman mailaa

Tunnetko yhtään suomalaista kaukalopikaluistelijaa? No ei se mitään, en minäkään. Sinänsähän juttu on älytön: meillä riittää jääkiekkoilijoita ja pikaluistelussakin löytyy maailmanhuippuja. Miksi ei tässä lajissa? Kaukalopikaluistelu on yhtä kurvaamista, kun radan pituus on 111,12 metriä. Laji sai alkunsa Pohjois-Amerikasta, missä alettiin ulkojäiden lisäksi kilpailla myös kiekkokaukaloissa. Lajissa on itse asiassa kilpailtu jo yli 100 vuotta. Lyhyt rata ja yhteislähdöt tekevät lajista todella energisen. Törmäyksiä ja vaarallisia tilanteita sattuu vähän väliä, tämä on kontaktilaji, vaikka poikittaista mailaa ei voikaan antaa. Ensimmäiset MM-kilpailut lajissa käytiin 1981, Calgaryn olympialaisissa 1988 kaukalopikaluistelu oli mukana näytöslajina. Virallinen olympiastatus tuli 1992. Kanada on lajin valtamaa, Aasiassa harrastus on myös suosittu. Euroopassa kaukalopikaluistelu ei ole isoa jalansijaa saanut. Pikku hiljaa Etelä- ja Keski-Euroopasta on alkanut löytyä koviakin menijöitä, mutta Pohjoismaisia kaukalopikaluistelijoita ei juuri kilpailuista löydy. Olympiamatkoja lajissa ovat 500m, 100m ja 1500m sekä 3000m ja 5000m viestit. Etenkin viestit ovat omituisen näköistä seurattavaa, kun viestinviejä painaa pitkin rataa ja muut joukkuekaverit peesaavat häntä radan sisäpuolella. Vaihdot tapahtuvat lennosta. Lajin ikimuistoisin hetki on peräisin Salt Lake Cityn olympialaisista 2002. Miesten 1000 metrin kilpailussa Australian Steven Bradbury oli jäänyt muista jo selkeästi jälkeen, mutta kaikki neljä hänen edellään luistellutta kilpailijaa kaatuivat viimeisen kierroksen viimeisessä kaarteessa ja Bradbury pääsi hämmästyksekseen tuulettamaan olympiakultaa.