Kelkkailun maailma on ihmeellinen ja meille suomalaisille kovin outo. Yksi lajeista on skeleton (suomennettuna luuranko) eli mahakelkkailu.

Sotshin skeletonkisat on jo käyty, mitalit menivät naisissa Englantiin, Yhdysvaltoihin ja Venäjälle, miehissä Venäjälle, Latviaan ja Yhdysvaltoihin. Mukana oli ”pulkkailijoita” naisissa 11:stä ja miehissä 12 maasta.

Skeleton oli mukana olympialaisissa 1928 ja 1948, nykyajan olympiastatuksen laji sai 2002 Salt Lake Cityssä. Homma on kyllä todella hurjan näköistä, kun kelkkailijat painavat jäärännissä pää edellä maalia kohti. Mitä jos lasku menee munille ja kelkkailijan pää osuu ratareunukseen? Kuulostaa makaaberilta ja riskialttiilta. Yllättävän harvoin pahoja loukkaantumisia kuitenkin tulee. Vielä hullumman näköistä homma oli kuitenkin takavuosina, kun kilpailijoilla oli kypärän sijaan päässä vain pipo…

Suomalaisittain nimenomaan skeletonista löytyy todella mielenkiintoinen tarina. Tea Karvinen nimittäin innostui lajista 2000-luvun alussa asuessaan Yhdysvalloissa. Vuonna 2003 hän oli Naganon MM-kisoissa jopa 11:s. Hänellä oli vakaa aikomus osallistua ja myös menestyä tässä suomalaisille umpioudossa lajissa Torinon olympialaisissa 2006. Mutta sitten tapahtui jotakin käsittämätöntä. Karvinen antoi Urheilulehdelle haastattelun, missä hän kritisoi lajin tuolloista kattojärjestöä Bob- ja skeletonliittoa ja sen avainhenkilöitä. Liiton viskaaleilla meni herne syvälle nenään ja Karvinen erotettiin sekä seurastaan että liitosta. Tämä tarkoitti sitä, ettei hänellä ollut myöskään olympialaisiin tarvittavaa kilpailulisenssiä. Kränä osui juuri olympialaisten valmistautumisen aikaan, eikä asiaa saatu ajoissa sovittua. Näin ensimmäinen suomalainen olympiatason mahakelkkailija on edelleen näkemättä.