Inka “the Viking” matka Vilnaan

Heräsin perjantai aamuna pienessä pelkotilassa sillä ystävämme Tina laittoi minulle linkin tyypillisestä Valko-Venäläisestä ruokalistasta. Itäblokin ja itse ”mothership” Venäjällä käyneenä minulla on aavistus mitä tyypillinen perinteinen ruoka saattaa sisältää ja peruskoulun ruokakulttuuripäivät Borsch-keittoinen ovat vieläkin printattuina kauhukuvina pääkopassani, joten aamupalana oli kuin viimeinen ateria tyypillisen kahden keitetyn kananmunan, kurkunpätkän ja tomaatin siivittämä. Lisäsin vielä aimo annoksen hedelmäsalaattia luonnonjugurtilla kylkiäisiksi. Herkkua! Ajatus rasvaa tihkuvasta Britti aamiaisesta ei siis kuulu repertuaariini.

Kotoa sulavasti livahdettuani 20.8kg ja 10.1kg kapsäkkien kanssa täysissä fanikamoissa oloni tuntui Kings Crossille kävellessä normaalilta. Matkafoorumilla olimme sopineet latvialaisten kanssa että tunnistamme toisemme kentällä juuri näistä jääkiekkokuteista ja muista härpäkkeistä siispä näytin lähinnä suomalaiselle mielisairaalasta karanneelle länkkärille (pelipaita, lippu, valkoinen cowboy hattu pinsseillä ja tietysti Urho-hirvi kaulassa). Nice one!

Lontoo on toki sellainen paikka että kaikki hullut voivat elää ihan rauhassa kenenkään tuijottamatta 2 sekuntia kauempaa joten oloni oli isänmaallisen ylpeä. Kentälle saavuttuani olinkin ainut blondi joka joi viimeistä viinilasiaan kentällä odottaen karjalaumaporttien aukeamista. Siinä lähtöviivalla olikin jo liettualainen 4 promillen hyvässä nousussa ja pari muuta polttariporukkaa lycra-asut päällä. The joy of travelling from Luton! Yllätyksekseni en löytänyt latvialaisia koko kentältä, mutta kilometrin pituisessa jonossa koneeseen haistoin puna-valkoista palaneen käryä ja siinähän Andy ja Janus törröttivätkin pelipaitoineen. Vihdoinkin tunsin oloni kotoisaksi ja tunnelma alkoi nousta kattoon. Ilmassa siis latvialaisten suurin hätä olikin

a) milloin kaljatarjoilu alkaa

b) Entäs jos se loppuukin kesken??!!

Siispä he tilasivat ruhtinaalliset 6 tölkkiä kyytipojiksi. Omiin eväisiini kuului ylihinnoiteltu patonki ja sivistyneesti lasi viiniä. Lennon laskeuduttua sain puhtia alleni ja, niinkuin halpalentoyhtiön koneessa on tapana penkistä pompataan salamana turvavyövalon sammuessa, spurttasin kohti uloskäyntiä kapsäkkini kanssa. Siihen jäivät latvialainen kaksikko huulipyöreänä ihmettelemään suomalaisen pikaista takavasemmalle poistumista.

Niin pääsin Vilnaan, jossa puhelimessa oli hauska tekstiviesti Anulta ”Moi, ollaan jonkun SEDÄN kanssa Air and Pub nimisessä paikassa…. Tule tänne (ohjeet)… Täällä on hiljaista kuin huopatossutehtaalla.” Niinpä suuntasin lähtöaulaan ja hieman etsittyäni soitin Anulle ja kyselin mennäänkö sinne tällä inva-hissillä? Jostain kummansyystä Vilnan lentokentällä olevat hissit ovat niitä joissa nappia pidetään pohjassa jos hissi halutaan saada liikkumaan. Suuntasimme siitä sekasakilla maahanmuuttajien näköisinä lähtöselvitykseen, jossa matkakumppanimme Jarkko ystävällisesti avusti meidän laukkujen kanssa. Hän olikin oikea enkeli koko matkan Minskiin asti järjestäen taksikyydit venäjäksi jolloin jääkiekkopimuja ei ryöstetty jo heti ensi kättelyssä taksikuskin kanssa. Alkuvertailusta hieman sen verran että kyyti olisi maksanut 500 000 ruplaa ja bussi 30 000 keskustaan josta toinen bussi fanikylään. Loppujen lopuksi Jarkko hommasi meille kyydin 300 000 ruplaan yhdellä drop-off:illa.

Taksikuskimme Sergei olikin erittäin miellyttävä tyyppi, mutta osasi vain 2 sanaa englantia. Nähtävästi ”Stop” ja ”Thank You”. Yllättävästi elekielellä, espanjan, italian, englannin, latinan, saksan, ruotsin ja suomen muutamilla sanoilla saimme matkasta viihdyttävän sen jälkeen kun ainut venäjää osaava suojelusenkelimme jäi pois kyydistä. Sergei päättikin näyttää meille Minskin parhaat palat ja ajeli hotelliimme keskustan kautta. Bongasimmekin Suomen leijonat heti sillä heillä oli päällään Suomen kisatakit. Minskin liikenne joutui hieman pysähdyksiin kuin Karppinen aukaisi auton oven ja ikkunan huutaen ”Hyvä Suomi, antaa palaa pojat”. Jaahas, taas yksi hullu suomalainen fani Minskin liikennettä pysäyttäen. Onneksi Sergei oli hommasta hieman pihalla. Loppujen lopuksi fanikylään päästyämme (polizei tukkimassa joka kulman fanikylään) Sergei tokaisi meille ”You are very nice Finnish girl” johon ainut tietämäni venäjän sana Spashiba meni kuin nyrkki silmään.

Matka jatkuu! Pieniä teknisiä haasteitä, mutta nyt aletaan jo olla voiton puolella!