Chelsean kotistadionin päätykatsomossa on jokaiseen kotiotteluun viritetty pitkä banderolli, joka kertoo oleellisen: The Captain, The Leader, The Legend. Ja banderolliin on kuvattu Chelsean pitkäaikainen seuraikoni ja henkinen johtaja, John Terry. Samankaltaisen banderollin voisi rakentaa Maarianhaminan Wiklöf Holding Arenalle. Määritelmät ruotsiksi ja siihen Jani Lyyskin kasvot. Lyyskin merkitys on näet IFK Mariehamnin menestykselle yhtä keskeinen kuin Terryn Chelsealle seuran kultavuosina.

Jani Lyyski pitäisi ilman muuta Veikkausliigan vuoden pelaajaksi. Tai ainakin MVP-pelaajaksi, jos sellaista palkintoa Veikkausliigassa tunnettaisiin. Yksikään pelaaja ei ole ollut omalle joukkueelleen yhtä tärkeä kuin Lyyski, joka johtaa jokaisessa ottelussa omalta topparin tontiltaan koko joukkueen peliä. Hän on valmennuksen jatke kentällä, aivan niin kuin Terry oli vuosia Chelseassa. Lyyskin johdolla IFK Mariehamn on päästänyt kuluvalla kaudella vähiten maaleja ja bonuksena hän on tehnyt peräti viisi osumaa, monet niistä hyvin ratkaisevia.

Vuoden Veikkausliigapelaajaksi Lyyskiä ei valitettavasti valita. Miksi? Siksi, ettei muiden pelaajien viitsiminen tai mielikuvitus tähän riitä. Vuoden Veikkausliigapelaajan palkinto tehdään pelaajien äänestyksellä ja äänestys on ollut jo jokin aika sitten. Vuodesta toiseen pelaajat ottavat helpomman reitin eli valitsevat tavallisesti hyökkäävän pelaajan. Vain vuonna 1994 palkinnon sai puolustaja, silloin TPS:n paidassa loistanut toppari Petri Sulonen. Vähän puolustavampi vaihtoehto oli myös vuoden 2006 valinta Jarkko Wiss ja vuoden 2010 palkittu Medo sekä vuoden 2007 valinta Juska Savolainen, joka hurmasi monipuolisuudellaan. Muuten lista onkin aika selkeä muistomerkki siitä, kuka on ollut kauden kuuma maalitykki. Esimerkiksi yksikään maalivahti ei ole tätä pokaalia napannut, ei edes ennätyksiä murskanneet maalivahdit kuten Andras Vilnrotter.

Turha siis odottaa, että Lyyski – toppari – palkintoa saisi. Vaikka hänelle se kuuluisi, voitti IFK Mariehamn loppujen lopuksi mestaruuden tai ei. Joidenkin tahojen jopa karsijan paikalle povaaman seuran ei odotettu kestävän Pekka Lyyskin lähtöä valmennushommista, mutta ehkä arvioissa unohdettiin, että Lyyskeillä on tietynlainen rautainen tahto menestyä. Ja todennäköisesti vielä jonain päivänä valmennustehtävissä nähtävä Jani on oman tahtonsa, johtajuutensa ja peliesitystensä kautta pitänyt Lyyskien jatkumoa hienosti yllä.

Puolustus on IFK Mariehamnin ase. Joukkue on päästänyt siis vähiten maaleja, vain 24. Niistäkin on mennyt kahteen romahdusotteluun kahdeksan (KuPS, HIFK). Nollapelejä joukkueella on tällä kaudella 18. Tasaisuus on toinen valtti. Vain kerran IFK on hävinnyt tällä kaudella kaksi ottelua putkeen. Jos mestaruus lipuu käsistä, pitää Lyyskiltä ja kumppaneilta kysyä, mitä ihmeellistä KuPS:in pelaamisessa on? Kauden kuudesta tappiosta on puolet tullut KuPS:ille! KuPS -kammosta huolimatta, IFK Mariehamnin kauden vahvuudet ovat nimenomaan Jani Lyyskin vahvuuksia: puolustaminen, puolustuksen organisointi ja tasaisuus.

Lyyskin ja Terryn pelityyleissä on tiettyjä samankaltaisuuksia, molemmat ovat hyviä erikoistilanteissa ja molemmat johtavat koko joukkueen peliä tontiltaan. Mutta vielä suuremmat yhtäläisyydet ovat valtavissa johtajanominaisuuksissa – he kumpikin johtavat edestä joukkojaan ja pystyvät nostamaan omalla esimerkillään joukkueensa tasoa. Jani Lyyskin roolin suuruutta kuvastaa myös se, että hän pystyy yhdistämään monesta eri kokonaisuudesta koostuvaa pelaajistoa. Lyyski puhuu ruotsia, puhuu suomea ja vielä päälle englantia, joten hän on se liima, joka tekee joukkueesta yhtenäisen.

Viime kaudella tuli Suomen cup. Nyt voi tulla Suomen mestaruus. Vähintään mitali on jo taskussa. Mikäli Lyyski piiskaa vielä kerran joukkueensa äärirajoille, tulee sunnuntaina voitto ja Veikkausliigan voittajapokaali annetaan miehen joka on IFK Mariehamnin ”kaptenen, ledaren, legendan” käsiin.